Hie­kan­syön­ti

Hie­kan­syön­ti on hevo­sil­la ylei­nen ongel­ma, jon­ka syi­den sel­vit­tä­mi­nen ja ennal­taeh­käi­sy aiheut­ta­vat pään­vai­vaa niin hevo­se­no­mis­ta­jil­le, hevoskli­ni­kan ammat­ti­lai­sil­le kuin tie­teen­te­ki­jöil­le­kin.

Syk­sy on hevoskli­ni­koil­la hiek­kaon­gel­mien tut­ki­muk­sen ja hoi­don kii­rei­sin­tä aikaa.

On muo­dos­tu­nut tavak­si puhua hiek­ka­ker­ty­mäs­tä, vaik­ka hevo­sen suo­lis­toon ker­ty­vä sula­ma­ton aines voi toki olla mitä maa­la­jia tahan­sa. Vaik­ka hevo­nen ei ulkoi­li­si hiek­ka­tar­has­sa, voi sen suo­lis­toon ker­tyä hie­kan­jy­vä­siä mul­lan tai saven­kin seas­ta. Hiek­ka­ker­ty­mä muo­dos­tuu tyy­pil­li­ses­ti pak­susuo­leen vat­saon­te­lon ala-etuo­saan, hevo­sen run­gon mata­lim­paan koh­taan. Hiek­ka voi kul­keu­tua suo­lis­toon hevo­sen lai­dun­taes­sa tai syö­des­sä hei­nää maas­ta, mut­ta jot­kut hevo­set myös nuo­le­vat maa­ta ja aktii­vi­ses­ti syö­vät sitä. Hiek­ka­ker­ty­mä tode­taan vat­saon­te­lon rönt­gen­ku­vauk­sel­la. Pie­net hiek­ka­ker­ty­mät ovat kou­ral­li­sen tai parin kokoi­sia, suu­rim­mat voi­vat vas­ta­ta tila­vuu­del­taan useam­paa ämpä­ril­lis­tä­kin.

Val­tao­sal­le hevo­sis­ta suo­lis­ton hiek­ka­ker­ty­mä aiheut­taa oirei­ta, mut­ta nii­den ilme­ne­mi­ses­sä ja vaka­vuu­des­sa on run­saas­ti yksi­löl­lis­tä vaih­te­lua. Tyy­pil­li­siä oirei­ta ovat akuut­tien ja kroo­nis­ten ähky­ki­pu­jen lisäk­si mm. löy­sä tai veti­nen ulos­te, alen­tu­nut suo­ri­tus­ky­ky, halut­to­muus ja vas­tus­te­lu lii­ku­tet­taes­sa, laih­tu­mi­nen ja apaat­ti­suus. Vaik­ka hevo­sel­la ei sel­kei­tä oirei­ta oli­si­kaan, on tilan­ne hyvä tar­kas­taa myös sil­loin, kun hevo­sen on näh­ty syö­vän maa­ta tai sil­lä on jos­kus aiem­min todet­tu hiek­kaa suo­lis­tos­saan. Klii­ni­set oireet eivät aina kor­re­loi hiek­ka­ker­ty­män koon kans­sa.

Hiek­ka­ker­ty­mä pois­te­taan psyl­liu­mil­la

Suo­lis­toon ker­ty­nyt maa-aines on paras­ta pois­taa mah­dol­li­sim­man pian, mut­ta mikä­li hevo­sel­la on akuut­te­ja ähky­ki­pu­ja, tulee ne hoi­taa ennen hie­kan­pois­ton aloit­ta­mis­ta. Hie­kan­pois­toon käy­te­tään taval­li­ses­ti psyl­liu­mia, joka on sula­ma­ton­ta ja kui­tu­pi­tois­ta rata­mo­kas­vin sie­men­tä. Sie­me­net sito­vat run­saas­ti vet­tä ja muo­dos­ta­vat gee­li­mäi­sen mas­san, joka pois­taa hiek­kaa suo­lis­tos­ta kul­kies­saan ruu­an­su­la­tus­ka­na­van läpi. Psyl­lium tulee syöt­tää aina kuu­rei­na, jot­ta hevo­sen suo­lis­ton mik­ro­bit eivät sopeu­du hajot­ta­maan sitä ravin­nok­seen, jol­loin suo­lis­toa puh­dis­ta­va vai­ku­tus heik­ke­nee.

Omis­ta­jan tulee tark­kail­la hevos­ta kuu­rin aika­na mah­dol­lis­ten ähky­oi­rei­den varal­ta ja var­mis­tua sii­tä, että hevo­nen todel­la syö sil­le anne­tun psyl­liu­min. Monien hevos­ten kans­sa on todet­tu toi­mi­vak­si tur­vot­taa niil­le mait­ta­vas­ta rehus­ta läm­min puu­ro, johon psyl­lium sekoi­te­taan vas­ta juu­ri ennen tar­joi­lua. Veteen sekoit­tues­saan psyl­lium muo­dos­taa nopeas­ti gee­li­mäi­siä ja kovet­tu­via paak­ku­ja, jol­loin nir­som­mat hevo­set voi­vat vie­ras­taa annok­sen suu­tun­tu­maa. Psyl­liu­mia on saa­ta­va­na myös ome­nan­ma­kui­se­na. Psyl­lium anne­taan joko koko­nai­se­na tai rou­hit­tu­na sie­me­ne­nä. Tam­pe­reen Hevoskli­ni­kan poti­las­toi­mis­tos­sa on myy­tä­vä­nä molem­pia.

Mikä­li psyl­liu­min syöt­tä­mi­nen kotio­lois­sa ei tuo­ta toi­vot­tua tulos­ta, saa­te­taan tar­vi­ta tii­viim­pää eläin­lää­kä­rin hoi­toa. Tehok­kain kei­no pois­taa hiek­kaa suo­lis­tos­ta on annos­tel­la nenä­nie­lu­let­kun kaut­ta mag­ne­sium­sul­faat­tia ja psyl­liu­min­sie­men­jau­het­ta, jot­ka yhdes­sä tut­ki­tus­ti pois­ta­vat hiek­kaa mer­kit­tä­väs­ti parem­min kuin psyl­liu­min tai mag­ne­sium­sul­faa­tin käyt­tö yksi­nään. Useim­mat hiek­ka­ker­ty­mät pois­tu­vat päi­vit­täi­sel­lä let­ku­tuk­sel­la jo alle vii­kos­sa.

Hevo­set voi­vat syö­dä nor­maa­lis­ti kar­kea­re­hua sekä ulkoil­la tar­has­sa ja nii­tä voi­daan lii­kut­taa kevyes­ti hoi­don aika­na.

Ennal­taeh­käi­sy tär­ke­ää

Hie­kan­syön­nin seu­rauk­set voi­vat olla vaka­vat, joten hiek­ka­ker­ty­mien teho­kas ennal­taeh­käi­sy on tär­ke­ää. Hie­kan­syön­nin ja hiek­ka­ker­ty­mien muo­dos­tu­mi­sen syis­tä on teh­ty ver­rat­tain vähän tut­ki­mus­ta.

Hevo­sel­la on erit­täin tark­ka makuais­ti ja sen tur­pa ja suu ovat hyvin kehit­ty­neet erot­te­le­maan syö­mä­kel­poi­set kas­vit muus­ta ainek­ses­ta. Tämän tie­täen vai­kut­taa kovin epä­to­den­nä­köi­sel­tä, että hevo­nen söi­si hiek­kaa vahin­gos­sa, vain sik­si, ettei kyke­ni­si erot­te­le­maan sitä muus­ta ruu­as­ta. Ahneil­la hevo­sil­la, jot­ka syö­vät tar­kas­ti kai­ken saa­man­sa rehun, vaik­ka se oli­si tal­lau­tu­nut maa­han, on suu­rem­pi ris­ki saa­da hiek­ka­ker­ty­mä kuin nir­soil­la, jot­ka jät­tä­vät maa­han sekoit­tu­neen hei­nän syö­mät­tä. Myös lai­dun­ta­mi­nen niu­koil­la, har­va­kas­vus­toi­sil­la lai­tu­mil­la lisää hiek­ka­ker­ty­män ris­kiä, samoin kuin lai­dun­ta­mi­nen hiek­ka­maal­la, jos­ta kas­vit irtoa­vat hel­pos­ti juu­ri­neen.

Hevo­sel­la on voi­ma­kas luon­tai­nen tar­ve lai­dun­taa, eli pures­kel­la ja syö­dä. Lai­tu­mel­la hevo­set käyt­tä­vät hel­pos­ti kak­si kol­mas­osaa vuo­ro­kau­des­ta ruo­hon syö­mi­seen. Lai­dun­kau­den ulko­puo­lel­la, mikä­li kar­kea­re­hua ei ole riit­tä­vän tiheäs­ti saa­ta­vil­la, hevo­nen voi tur­hau­tua ja hakeu­tua jär­si­mään jota­kin muu­ta, parem­man puut­tees­sa maa­ta­kin. Vapaa hei­nä­ruo­kin­ta voi vähen­tää hie­kan­syön­tiä. Run­sas hei­nä­ruo­kin­ta myös suo­jaa hevos­ta hiek­ka­ker­ty­mäl­tä sik­si, että kui­tu­pi­toi­nen ravin­to edis­tää hie­kan kul­keu­tu­mis­ta ulos suo­lis­tos­ta. Kar­kea­re­hun rajoit­ta­mis­ta ohjaa­vat toden­nä­köi­ses­ti saman­lai­set syyt, jot­ka myös altis­ta­vat hevo­sen hiek­ka­ker­ty­mäl­le. Ahneet ja tar­kas­ti vii­meis­tä kort­ta myö­den syö­vät hevo­set saa­vat mui­ta hel­pom­min hiek­ka­ker­ty­män, mut­ta ovat myös alt­tiim­pia yli­pai­nol­le, jol­loin kar­kea­re­hun saan­nin rajoit­ta­mi­nen voi olla hevo­sen koko­nais­ter­vey­den kan­nal­ta vält­tä­mä­tön­tä.

Jois­sa­kin tapauk­sis­sa hevos­ten näh­dään nuo­le­van maa­ta sään­nöl­li­ses­ti ja tie­de­tään nii­den var­muu­del­la nie­le­vän hiek­kaa, mut­ta rönt­gen­ku­vis­ta ei sil­ti teh­dä poik­kea­via löy­dök­siä. Vai­kut­taa­kin toden­nä­köi­sel­tä, että myös suo­lis­ton peris­tal­tiik­ka vai­kut­taa hiek­ka­ker­ty­mien syn­tyyn. Tois­ten hevos­ten suo­lis­to kul­jet­taa pai­na­van sula­mat­to­man ainek­sen ulos tehok­kaam­min kuin tois­ten, vaik­ka kaik­ki söi­si­vät saman ver­ran maa­ta.

On var­sin ylei­nen usko­mus, että maan nuo­le­mi­nen joh­tui­si jon­kun mine­raa­lin puu­tok­ses­ta, jota hevo­nen pyr­ki­si kor­jaa­maan. Teo­ria kiin­nos­taa tut­ki­joi­ta, mut­ta todis­tet­tua tie­toa aihees­ta on niu­kas­ti. Teh­ty­jen sel­vi­tys­ten perus­teel­la aina­kaan kiven­näis­re­hun syöt­tä­mi­sel­lä tai syöt­tä­mät­tä jät­tä­mi­sel­lä ei ole vai­ku­tus­ta hiek­ka­ker­ty­män muo­dos­tu­mi­seen.

Teh­dyis­sä tut­ki­muk­sis­sa ei ole tois­tai­sek­si onnis­tut­tu löy­tä­mään hevo­sen yllä­pi­toon, asu­mi­seen tai käyt­tö­tar­koi­tuk­seen liit­ty­viä teki­jöi­tä, jot­ka sel­väs­ti vai­kut­tai­si­vat hie­kan­syön­nil­le altis­ta­vas­ti tai sil­tä suo­jaa­vas­ti. Huo­mio­nar­vois­ta on kui­ten­kin se, että Suo­mes­sa hiek­ka­ker­ty­miä tava­taan var­sin har­voin aktii­vi­ses­ti tree­nat­ta­vil­la ravi­he­vo­sil­la, vaik­ka nämä­kin taval­li­ses­ti ulkoi­le­vat tar­hois­sa pal­jon.

Teh­ty­jen tut­ki­mus­ten valos­sa vai­kut­tai­si sil­tä, että jot­kut hevo­set vält­tä­vät huo­lel­li­ses­ti maa-ainek­sen saa­mis­ta suu­hun­sa, kun taas toi­set syö­vät ahnees­ti myös sel­lais­ta rehua, johon on sekoit­tu­nut maa-ainek­sia. Hevo­set saat­ta­vat myös miel­tyä joi­den­kin maan mine­raa­lien makuun ja nuol­la maa­ta sen vuok­si. Ennal­taeh­käi­sys­sä tär­ke­ää on, että omis­ta­ja tun­nis­taa omas­sa hevo­ses­saan hiek­ka­ker­ty­mäl­le altis­ta­van käyt­täy­ty­mi­sen ja tut­ki­tut­taa hevo­sen­sa hiek­ka­ker­ty­män varal­ta mie­lui­ten jo ennen sel­kei­den oirei­den ilme­ne­mis­tä.

Tehok­kain tapa ennal­taeh­käis­tä hiek­ka­ker­ty­mien syn­tyä on estää hevo­sel­ta pää­sy syö­mään maa­ta. Hevo­sel­la voi­daan käyt­tää tar­has­sa syö­mi­sen estä­vää kuo­no­kop­paa tai sen ulko­tar­ha voi­daan pääl­lys­tää puu­hak­keel­la tai sahan­pu­rul­la, jot­ka kul­keu­tu­vat suo­lis­ton läpi vähem­min har­mein sin­ne jou­tues­saan. Kuo­no­ko­pan käyt­tö vaa­tii hie­man vai­van­nä­köä hevo­sen hoi­ta­jal­ta, kos­ka kop­pa tulee pois­taa jokai­sen ruo­kin­nan ajak­si ja lait­taa takai­sin pian ruo­kai­lun jäl­keen. Se myös rajoit­taa hevo­sen sosi­aa­lis­ta lau­ma­käyt­täy­ty­mis­tä estäen esi­mer­kik­si laji­to­ve­rin rap­sut­ta­mi­sen. Hak­keen ja purun hait­ta­puo­lia ovat hiek­ka­tar­haan ver­rat­tu­na kor­kea perus­ta­mis­kus­tan­nus ja tiheäm­pi huol­to­vä­li. Sekä kuo­no­kop­pa että tar­ha­re­mont­ti ovat kui­ten­kin erit­täin perus­tel­tu­ja kei­no­ja sil­loin, kun hiek­ka­ker­ty­mät aiheut­ta­vat tois­tu­vas­ti ter­veys­hait­to­ja hevo­sel­le.

Hiek­ka­tut­ki­mus onnis­tuu kli­ni­kal­la hel­pos­ti mui­den toi­men­pi­tei­den ohes­sa. Mikä­li hevo­sel­la on aiem­min ollut hiek­ka­ker­ty­mä, on suo­si­tel­ta­vaa rönt­gen­ku­va­ta vat­saon­te­lo sään­nöl­li­ses­ti. Hiek­ka­ku­vauk­sen voi ottaa tavak­si vaik­ka ham­mas­huol­to- tai roko­tus­käyn­nin yhtey­des­sä.