Hiekansyönti on hevosilla yleinen ongelma, jonka syiden selvittäminen ja ennaltaehkäisy aiheuttavat päänvaivaa niin hevosenomistajille, hevosklinikan ammattilaisille kuin tieteentekijöillekin.
Hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa…
On muodostunut tavaksi puhua hiekkakertymästä, vaikka hevosen suolistoon kertyvä sulamaton aines voi toki olla mitä maalajia tahansa. Vaikka hevonen ei ulkoilisi hiekkatarhassa, voi sen suolistoon kertyä hiekanjyväsiä mullan tai savenkin seasta. Hiekkakertymä muodostuu tyypillisesti paksusuoleen vatsaontelon ala-etuosaan, hevosen rungon matalimpaan kohtaan. Hiekka voi kulkeutua suolistoon hevosen laiduntaessa tai syödessä heinää maasta, mutta jotkut hevoset myös nuolevat maata ja aktiivisesti syövät sitä. Hiekkakertymä todetaan vatsaontelon röntgenkuvauksella. Pienet hiekkakertymät ovat kourallisen tai parin kokoisia, suurimmat voivat vastata tilavuudeltaan useampaa ämpärillistäkin.
Valtaosalle hevosista suoliston hiekkakertymä aiheuttaa oireita, mutta niiden ilmenemisessä ja vakavuudessa on runsaasti yksilöllistä vaihtelua. Tyypillisiä oireita ovat akuuttien ja kroonisten ähkykipujen lisäksi mm. löysä tai vetinen uloste, alentunut suorituskyky, haluttomuus ja vastustelu liikutettaessa, laihtuminen ja apaattisuus. Vaikka hevosella ei selkeitä oireita olisikaan, on tilanne hyvä tarkastaa myös silloin, kun hevosen on nähty syövän maata tai sillä on joskus aiemmin todettu hiekkaa suolistossaan. Kliiniset oireet eivät aina korreloi hiekkakertymän koon kanssa.
Hiekkakertymä poistetaan psylliumilla
Suolistoon kertynyt maa-aines on parasta poistaa mahdollisimman pian, mutta mikäli hevosella on akuutteja ähkykipuja, tulee ne hoitaa ennen hiekanpoiston aloittamista. Hiekanpoistoon käytetään tavallisesti psylliumia, joka on sulamatonta ja kuitupitoista ratamokasvin siementä. Siemenet sitovat runsaasti vettä ja muodostavat geelimäisen massan, joka puhdistaa hiekkaa suolistosta kulkiessaan ruuansulatuskanavan läpi. Psyllium tulee syöttää aina kuureina, jotta hevosen suoliston mikrobit eivät sopeudu hajottamaan sitä ravinnokseen, jolloin suolistoa puhdistava vaikutus heikkenee.
Omistajan tulee tarkkailla hevosta kuurin aikana mahdollisten ähkyoireiden varalta ja varmistua siitä, että hevonen todella syö sille annetun psylliumin. Monien hevosten kanssa on todettu toimivaksi turvottaa niille maittavasta rehusta lämmin puuro, johon psyllium sekoitetaan vasta juuri ennen tarjoilua. Veteen sekoittuessaan psyllium muodostaa nopeasti geelimäisiä ja kovettuvia paakkuja, jolloin nirsommat hevoset voivat vierastaa annoksen suutuntumaa. Tämän syksyn uutuutena markkinoille on tullut myös omenanmakuista psylliuminsiementä. Psyllium annetaan joko kokonaisena tai rouhittuna siemenenä, Tampereen Hevosklinikan potilastoimistossa on myytävänä molempia.
Ei hiekkaa.
Mikäli psylliumin syöttäminen kotioloissa ei tuota toivottua tulosta, saatetaan tarvita tiiviimpää eläinlääkärin hoitoa. Tehokkain keino poistaa hiekkaa suolistosta on annostella nenänieluletkun kautta magnesiumsulfaattia ja psylliuminsiemenjauhetta, jotka yhdessä tutkitusti poistavat hiekkaa merkittävästi paremmin kuin psylliumin tai magnesiumsulfaatin käyttö yksinään. Useimmat hiekkakertymät poistuvat päivittäisellä letkutuksella jo alle viikossa.
Hevoset voivat syödä normaalisti karkearehua sekä ulkoilla tarhassa ja niitä voidaan liikuttaa kevyesti hoidon aikana.
Hiekkaa on.
Ennaltaehkäisy tärkeää
Hiekansyönnin seuraukset voivat olla vakavat, joten hiekkakertymien tehokas ennaltaehkäisy on tärkeää. Hiekansyönnin ja hiekkakertymien muodostumisen syistä on tehty verrattain vähän tutkimusta.
Hevosella on erittäin tarkka makuaisti ja sen turpa ja suu ovat hyvin kehittyneet erottelemaan syömäkelpoiset kasvit muusta aineksesta. Tämän tietäen vaikuttaa kovin epätodennäköiseltä, että hevonen söisi hiekkaa vahingossa, vain siksi, ettei kykenisi erottelemaan sitä muusta ruuasta. Ahneilla hevosilla, jotka syövät tarkasti kaiken saamansa rehun, vaikka se olisi tallautunut maahan, on suurempi riski saada hiekkakertymä kuin nirsoilla, jotka jättävät maahan sekoittuneen heinän syömättä. Myös laiduntaminen niukoilla, harvakasvustoisilla laitumilla lisää hiekkakertymän riskiä, samoin kuin laiduntaminen hiekkamaalla, josta kasvit irtoavat helposti juurineen.
Hevosella on voimakas luontainen tarve laiduntaa, eli pureskella ja syödä. Laitumella hevoset käyttävät helposti yli kaksi kolmasosaa vuorokaudesta ruohon syömiseen. Laidunkauden ulkopuolella, mikäli karkearehua ei ole riittävän tiheästi saatavilla, hevonen voi turhautua ja hakeutua järsimään jotakin muuta, paremman puutteessa maata. Vapaa heinäruokinta voi vähentää hiekansyöntiä. Runsas heinäruokinta myös suojaa hevosta hiekkakertymältä siksi, että kuitupitoinen ravinto edistää hiekan kulkeutumista ulos suolistosta. Karkearehun rajoittamista ohjaavat todennäköisesti samanlaiset syyt, jotka myös altistavat hevosen hiekkakertymälle. Ahneet ja tarkasti viimeistä kortta myöden syövät hevoset saavat muita helpommin hiekkakertymän, mutta ovat myös alttiimpia ylipainolle, jolloin karkearehun saannin rajoittaminen voi olla hevosen kokonaisterveyden kannalta välttämätöntä.
Joissakin tapauksissa hevosten nähdään nuolevan maata säännöllisesti ja tiedetään niiden varmuudella nielevän hiekkaa, mutta röntgenkuvista ei silti tehdä poikkeavia löydöksiä. Vaikuttaakin todennäköiseltä, että myös suoliston peristaltiikka vaikuttaa hiekkakertymien syntyyn. Toisten hevosten suolisto kuljettaa painavan sulamattoman aineksen ulos tehokkaammin kuin toisten, vaikka kaikki söisivät saman verran maata.
On varsin yleinen uskomus, että maan nuoleminen johtuisi jonkun mineraalin puutoksesta, jota hevonen pyrkisi korjaamaan. Teoria kiinnostaa tutkijoita, mutta vielä aiheesta ei ole valmistunut perusteellista tutkimusta. Tehtyjen selvitysten perusteella ainakaan kivennäisrehun syöttämisellä tai syöttämättä jättämisellä ei ole vaikutusta hiekkakertymän muodostumiseen.
Tehdyissä tutkimuksissa ei ole toistaiseksi onnistuttu löytämään hevosen ylläpitoon, asumiseen tai käyttötarkoitukseen liittyviä tekijöitä, jotka selvästi vaikuttaisivat hiekansyönnille altistavasti tai siltä suojaavasti. Huomionarvoista on kuitenkin se, että Suomessa hiekkakertymiä tavataan varsin harvoin aktiivisesti treenattavilla ravihevosilla, vaikka nämäkin tavallisesti ulkoilevat tarhoissa paljon.
Tehtyjen tutkimusten valossa vaikuttaisi siltä, että jotkut hevoset välttävät huolellisesti maa-aineksen saamista suuhunsa, kun taas toiset valitsevat syödä rehua, vaikka sen mukana tulisi maata. Hevoset saattavat myös mieltyä joidenkin maan mineraalien makuun, ja nuolla maata sen vuoksi. Ennaltaehkäisyssä tärkeää on, että omistaja tunnistaa omassa hevosessaan hiekkakertymälle altistavan käyttäytymisen ja tutkituttaa hevosensa hiekkakertymän varalta mieluiten jo ennen selkeiden oireiden ilmenemistä.
Tehokkain tapa ennaltaehkäistä hiekkakertymien syntyä on estää hevoselta pääsy syömään maata. Hevosella voidaan käyttää tarhassa syömisen estävää kuonokoppaa tai sen ulkotarha voidaan päällystää puuhakkeella tai sahanpurulla, jotka kulkeutuvat suoliston läpi vähemmin harmein sinne joutuessaan. Kuonokopan käyttö vaatii hieman vaivannäköä hevosen hoitajalta, koska koppa tulee luonnollisesti poistaa jokaisen ruokinnan ajaksi ja laittaa takaisin pian ruokailun jälkeen. Se myös rajoittaa hevosen sosiaalista laumakäyttäytymistä estäen esimerkiksi lajitoverin rapsuttamisen. Hakkeen ja purun haittapuolia ovat hiekkatarhaan verrattuna korkea perustamiskustannus ja tiheämpi huoltoväli. Sekä kuonokoppa että tarharemontti ovat kuitenkin erittäin perusteltuja keinoja silloin, kun hiekkakertymät aiheuttavat toistuvasti terveyshaittoja hevoselle.
Hiekkatutkimus onnistuu klinikalla helposti muiden toimenpiteiden ohessa. Mikäli hevosella on aiemmin ollut hiekkakertymä, on suositeltavaa röntgenkuvata vatsaontelo säännöllisesti. Hiekkakuvauksen voi ottaa tavaksi vaikka hammashuolto- tai rokotuskäynnin yhteydessä.
Tekstin on kirjoittanut Maria Paulaniemi, jonka löytää arkisin Tampereen Hevosklinikan potilastoimiston tiskin takaa.